Hajatelma: Uskalla elää

Elämä kolhii meitä ihmisraasuja. Monella on syvät arvet kehonsa sisäpuolella. Osa niistä ei koskaan umpeudu ja osa alkaa mätimään heti kun koitat liikkua elämässä eteenpäin. Arvet ovat osa meitä, jotka jäävät paikoilleen vaikka kuinka koitat niitä peittää tai piilottaa. Nuo arvet kertovat eletystä elämästä, virheistä, kivusta ja ahdistuksesta. Ne kertoo myös kasvamisesta, oppimisesta ja selviytymisestä. Sinä olet elossa kaikesta huolimatta ja tähän ajatukseen tulisi tiukemmin tarttua.

Älä annan vanhojen virheiden määritellä sinua, sillä silloin et ole oppinut niistä mitään. Se avaa vanhat arvet ja se saa sydämesi vuotamaan verta. On vaikea myöntää sitä, mutta vaikka kuinka ahdistaa ja pelottaa tulee sinun vain uskoa parempaan. Elämä on kolhinut sinua jo niin paljon, että muutama uusi mustelma ei haittaa. Uskalla siis elää, Hengittää ja rakastaa.

Kaikilla meillä on painolastinsa, mutta tärkeää on vain se miten sen kannat mukanasi.

Hajatelma: Katso joskus peiliin.

Ei ole väärin välillä miettiä itseään. Jotenkin tuntuu, että se unohtuu monelta nykyään. On oikein miettiä omaa parastaan ja sitä mikä on itselle hyväksi. Sinä elät ainutta elämääsi pääosin itseäsi varten, joten joskus kannattaa pysähtyä. Oletko onnellinen? Oletko tyytyväinen elämääsi? Onko sinussa tai elämäntilanteessa muutettavaa?

Tärkein kysymys kuitenkin on, että pärjäätkö yksin tämän asian kanssa? Ei ole väärin osoittaa heikkoutta ja myöntää että tarvitsee apua. Hakekaa apua ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin teette jotain mistä ei ole paluuta.

Ihmiset alistuvat kuin lampaat huonoihin tilanteisiin. Aina löytyy joku tekosyy, että tilannetta ei koita muuttaa. He voivat elää peloissaan tai ahdistuksessa koko elämänsä. Älä ole lammas. Pysähdy, katso peiliin ja mieti hetki elämääsi.

Hajatelma: Tuki ja turva.

Joistakin ihmisistä tulee heti ensitapaamisella tunne, että kaikki ei ole ihan kohdillaan. On kuin tämän ihmisen päällä olisi hentoinen huntu, joka sumentaa alla olevan ihmisen piirteitä. Se vääristää minäkuvaa ja vaikka olisi kuinka kaunis ja pitsinen muuttaa se ihmistä. Tälläiset ihmiset näkevät sumeasti ja peilissä näkyvä kuva ei ole todellinen. Jos tämä on jatkunut jo vuosia tunteeko ihminen itseään? Kuinka moni ajattelee minusta näin? Entä jos peilikuvani onkin väärä?

Jostain syystä hakeudun tällaisten ihmisten seuraan. Ehkä omat virheet voi ohittaa kun voi antaa toiselle voimansa. Usein ajattelen "voi kuinka rikki sinä olet." Ymmärtämättä että olen itse ihan yhtä rikkonainen. Vai korjaako se minua hiukan aina kun saan auttaa ja lohduttaa toista?

Muistakaa rakkaat ihmiset arvostaa niitä jotka tukevat teitä, seisovat vieressä pimeydessä ja nostavat teitä ylöspäin. Usein nämä ihmiset vajoavat kokoajan itse syvemmälle samalla kun auttavat sinua. Antakaa auttava käsi auttajalle. He eivät osaa aina sitä itse pyytää.

Hyvää loppuvuotta kaikille jotka jaksaa lukea näitä kirjoituksia. Itselleni tämä vuosi on ollut hyvin opettava ja vaikka elämä koittaa potkia päähän yritän hymyillä joka päivä.

Hajatelma: Kiitos teille.

Vuosi on mennyt nopeasti. Tuntuu kun se olisi ollut vain puolikas vuosi. En muista oikein mitään ennen kesää. No jos totta puhutaan en muista kunnolla mitään viimeisestä parista vuodesta. Muistan vain että minua väsytti ja ahdisti kokoajan. Sitä se univaje teettää. Se potkii sinua kun olet heikkona. Toimit täysin vaistojen varassa. "Taistele tai juokse" reaktio muuttuu "juokse tai hajoa" reaktioksi.

Kun nyt olen jotenkin saanut elämästäni kiinni mietin usein noita muutamaa vuotta. Kaikki meni kuin sumussa, jossa koitin epätoivoisena löytää paikkaan maailmassa. Muistan kuinka jäin silloin ilman tukea, jota silloin olisin tarvinnut enemmän kuin koskaan. Onneksi muutamat ystävät jaksoivat potkia minua eteenpäin. He eivät välittäneet vaikka olin hajoamispisteessä oleva aikapommi. Moni hylkäsi minut silloin. Kiitos rakkaat ystävät jotka piditte minut pinnalla.

2018 vuosi on opettanut minulle paljon. Ymmärrän omaa käyttäytymistä paremmin kuin koskaan. Tiedostan heikkouteni ja koitan omilla vahvuuksilla täydentää niitä. Tulen aina olemaan herkkä ja ahdistunut taiteilija, mutta toivon että kolhut elämässä ei potki minua liian pahasti maahan. Osaan arvostaa ystäviäni nykyään vielä enemmän. Vaikka vuosien Väsymys on jättänyt minuun jälkensä, niin koitan nyt pitää pään pystyssä.

Hajatelma: Nytkö hajoan?

Ahdistus iskee salakavalasti. Se vaanii ja odottaa hetkeä jolloin olet heikoimmillasi. Minulle se tulee kun olen väsynyt. Nyt se tuli torstaina kello 18:00.

Raskas työviikko ja siihen päälle takaiskuja elämässä, ei se muuta vaadi. Kuppi täyttyi, meni yli, kaatui ja hajosi. Tipuin polvilleni kuin joku olisi lyönyt selkääni puukon. Sydän hakkaa liian kovaa ja sitä puristaa. Kyynelten keskellä puren hammasta. Tähänkö nyt kuolen? Helpottaisiko se oloa? Laitan kädet tärisen musiikin soimaan. Kovemmalle! Huudan musiikin yli. Minua oksettaa. Tekisin mitä vain että tämä loppuu. Aivot juoksee miljoonaa, poukkoilee heikkopäisenä ja luo erilaisia skenaarioita. Kaikki niistä päättyy huonosti ja se pahentaa oloani. Pistän musiikkia kovemmalle. Minua oksettaa ja haukon henkeä. Vuosien patoutuneet paskat valuvat kehoni läpi. Ryven itsesäälissä. Mietin kuolemaa. Ei en perkele anna periksi! Revin haavani auki syvemmältä. Kaikki paha olo hyökätköön nyt kerralla. Hengitän kiivaammin hampaitteni välistä. Viha.

Viha nostaa päätään. Muistan elävästi ystäväni sanat "ehkä sinun tulisi olla vihainen välillä". Vittu niin pitäisi. Itku vaihtuu nauruun. Hengitys alkaa tasaantua ja sydän lyö normaalisti. Aivot alkavat taas toimia. Tajuan että olen jossain vaiheessa laittanut ystävälle viestiä. Hänen sanansa lohduttavat minua entisestään. Olo on väsynyt kuin olisin juossut maratonin. Pyyhin viimeiset kyyneleet ja tunnen itseni taas ihmiseksi. Elämän arvoiseksi ja paremmaksi ihmiseksi. Kuppi on taas tilkitty umpeen ja hyvin hämmentävää moni vanha asia joka välillä vaivasi ei ahdista enää.

19:15 lähden ulos kylmään pimeään iltaan. Tuijotan taivasta ja annan kehoni puhdistua lopullisesti. Kyllä tämä tästä.

Hajatelma: Et ehkä olekaan niin rikki.

Elämä on outoa. Välillä tuntuu, että mitä tahansa teet kaikki kaatuu ja hajoaa kappaleiksi. Olet aivan rikki ja täysin yksin kokoamassa itseäsi kasaan. Noina hetkinä kun ihminen on heikoilla pienikin asia saa sinut putoamaan uudelleen kuoppaa. Tekisit mitä vain että pääsisit sieltä ylös. Siinä on syy miksi pohjalta on vaikea nousta. Sinä teet siitä liian vaikeaa.

Omien heikkouksien myöntäminen on raskasta ainakin minulle. Muistan elävästi ensimmäisen hetken kun tipahdin polvilleen ja sanoin ääneen "tähän en pysty". Tuo kerta oli tuhota minut täydellisesti.  Pitkän ja raskaan tien jälkeen opin hyväksymään sen, että joskus en vain jaksa. Sen ääneen sanominen rupesi auttamaan. Vähitellen opin tuntemaan tilanteet joissa polveni alkavat pettämään. Opin tuntemaan omat oudot tuntee ja ennakoimaan niitä. Näin sain heikkouden muutettua vahvuudeksi.

Itsensä tunteminen ja hyväksyminen on tärkein opetus jonka itse olen saanut. Se pitää oppia kantapään kautta ja se vaatii paljon itsetutkiskelua. Kun aika kuluu uskallat luottaa paremmin toisiin ihmisiin ja pian huomaat että et olekaan yksin. Pysty saamaan voimia muilta, joten pohjalta ylös pääseminen helpottuu merkittävästi.

Joten kun saat itsesi kuntoon ja uskallat luottaa ihmisiin on tärkeää että teet saman muille. Ole valmiina antamaan auttava käsi tarvitsevalle, lohtu turvattomalle ja lohtu sitä kaipaavalle.

Hajatelma: askel taaksepäin

Olen parin viimeviikon aikana kokenut tuttua ahdistusta. Syytä siihen en tiedä. Paperilla kaikki pitäisi olla hyvin, mutta joku minua nyt syö sisältä. Olo on kuin tekisi mieli mennä kiven alle piiloon. Tämä vaivaa minua, sillä mitään erikoista ei ole sattunut. Minulle on muutama viime syksy ollut todella raskaita henkisesti. Onko kroppani valmistautunut siihen että tänäkin vuonna hommat kusee? Vai muistuttaako tämä aika edellisestä vuosista ja siitä kuinka heikkona olin?

Pitänee koittaa tarttua hyvän ystäväni neuvoon: "Eikö sinun pitäisi olla välillä vähän vihainen".