Ahdistus iskee salakavalasti. Se vaanii ja odottaa hetkeä jolloin olet heikoimmillasi. Minulle se tulee kun olen väsynyt. Nyt se tuli torstaina kello 18:00.
Raskas työviikko ja siihen päälle takaiskuja elämässä, ei se muuta vaadi. Kuppi täyttyi, meni yli, kaatui ja hajosi. Tipuin polvilleni kuin joku olisi lyönyt selkääni puukon. Sydän hakkaa liian kovaa ja sitä puristaa. Kyynelten keskellä puren hammasta. Tähänkö nyt kuolen? Helpottaisiko se oloa? Laitan kädet tärisen musiikin soimaan. Kovemmalle! Huudan musiikin yli. Minua oksettaa. Tekisin mitä vain että tämä loppuu. Aivot juoksee miljoonaa, poukkoilee heikkopäisenä ja luo erilaisia skenaarioita. Kaikki niistä päättyy huonosti ja se pahentaa oloani. Pistän musiikkia kovemmalle. Minua oksettaa ja haukon henkeä. Vuosien patoutuneet paskat valuvat kehoni läpi. Ryven itsesäälissä. Mietin kuolemaa. Ei en perkele anna periksi! Revin haavani auki syvemmältä. Kaikki paha olo hyökätköön nyt kerralla. Hengitän kiivaammin hampaitteni välistä. Viha.
Viha nostaa päätään. Muistan elävästi ystäväni sanat "ehkä sinun tulisi olla vihainen välillä". Vittu niin pitäisi. Itku vaihtuu nauruun. Hengitys alkaa tasaantua ja sydän lyö normaalisti. Aivot alkavat taas toimia. Tajuan että olen jossain vaiheessa laittanut ystävälle viestiä. Hänen sanansa lohduttavat minua entisestään. Olo on väsynyt kuin olisin juossut maratonin. Pyyhin viimeiset kyyneleet ja tunnen itseni taas ihmiseksi. Elämän arvoiseksi ja paremmaksi ihmiseksi. Kuppi on taas tilkitty umpeen ja hyvin hämmentävää moni vanha asia joka välillä vaivasi ei ahdista enää.
19:15 lähden ulos kylmään pimeään iltaan. Tuijotan taivasta ja annan kehoni puhdistua lopullisesti. Kyllä tämä tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti