Masennuksen selkä on viimein murrettu. Asunto siivottu ja itsetuntoa kohotettu. Kokkailen ja hymyilen. Ei kesä minua liian maihin nuijinut. Vielä en ole täydellinen, tuskinpa koskaan. Vaan edes pikkuisen parempi itselleni. Hiukan armoa minäkin ansaitsen.
Nyt opettelen taas katsomaan ihmisiä silmiin. Luottamusta heille antamaan. On väsyttävää luulla, että kaikki haluavat vain pahaa. Kyynisyys on ollut turvapaikka. Nyt se täytyy tuhota. Toivottavasti opin taas rakastumaan. Tai edes itseäni arvostamaan.
Kirkkain silmin luulin, että olen rikkoontumaton. Olinkin kunnes lyötiin liian kovaa. Liian arkaan paikkaan. Nyt on mies kasaan liimattu. Niiteillä isoilla kokoon parsittu. Toivottavasti palaset pysyy edes hetken paikoillaan. En tiedä pystynkö heti taas hajoamaan.
Maailma pimenee ja kylmenee. Itseni samasta tilasta löysin. Kynsin hampain kaivauduin sieltä pois. Jospa elo nyt helpompaa ois.
