Hajatelma: Joulukuu 2021

Aina kun minulla menee huonosti, minun projektit voivat hyvin. Totesin näin ystävälle tällä viikolla, joku siinä kuitenkin osui omaan korvaani. On totta, että puran masennuksen ja ahdistuksen musiikkiin ja sitä on taas tälle vuotta piisannut. Huomaan myöskin voivani paremmin kun puran sitä tunnetta pois ja kun oksennan pahan olon rippeet luovuuteen.

Musiikki ja kirjoittaminen on aina ollut minulle selviämistapa ja rakas harrastus. Voitaisiin jopa sanoa että se on ainut syy olla elossa. Tämä ainainen tippuminen pohjalle, siellä rypeminen ja luovuuden kautta takaisin pinnalle ponnistaminen ei ehkä ole tervettä, joskin on se terveellisempää kuin hukuttautua tuoppiin aina kun pystyy.

Päähäni tuli ajatus, että ajanko itseni tilanteisiin, joista en selviä? Ajanko itseni pohjalle, jotta voin luoda ja tehdä musiikkia? Vai onko itseni ainainen ruoskiminen vain minun tapani tehdä itsestäni vahvempi. Oli miten oli, nyt tuntuu kuin elämässä olisi taas valon pilkahdus. Ulkona on pakkasta ja lunta tuiskuttaa, mutta mies vain hymyilee. 

Hajatelma: Miten minulla menee

Aika vahvasti mollivoittoinen on tässä olotila. Ensinnäkin alkaa olla erosta sen verran aikaa, että pää muistaa vain ne hyvät asiat parisuhteesta. Ne arjen pikkujutut, kuten aina töiden jälkeen viestittely. Illalla hyvän yön toivotukset ja semmonen arkinen toisesta välittäminen. Semmoista tunnun kaipaavan todella paljon ja se sumentaa totuuden parisuhteesta, josta itse halusin pois.

Toisena on kuolemantapaus suvussa. Emme olleet mitenkään läheisiä, mutta on minulla hyviä muistoja lapsuudesta. Sitä näillä hetkillä muistaa sen että aika juoksee vaikka emme sitä haluaisi. Aika ja kuolema on mulle ollut aina iso ahdistuksen lähde. Siitä lähteestä ammennan musiikin lähes kaiken. Joten nämäkin ajatukset tulevat jossain vaiheessa tulemaan sanoiksi, jossa ne toivottavasti auttavat muita murtuneita.

Kolmanneksi on perinteinen keikan jälkeinen masennus. Sain viettää mahtavan illan veljieni kanssa tehden sitä mitä rakastan. Viimevuosina on myös yleisöstä ruvennut löytymään enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka ovat ottaneet bändin synkän sanoman omakseen. Sen kokeminen keikalla ja siitä tipahtaminen maanantain aamuun "vain siivoojaksi" on jotenkin musertava tunne.

Mutta näillä eväillä mennään raskaaseen viikkoon. Kiitos kaikki ystävät jotka olette olette olemassa. Hymyillään kun törmäillään.

Hajatelma: Majakan löysin.

Se tunne kun aamulla muistat miltä hengittäminen tuntuu. Päässä oleva sumu alkaa selvenemään ja ajatukset juoksevat kirkkaammin kuin aikoihin. Jostain pimeydestä löysin majakan johon suunnistaa. Hapuilin aikani ja koitin löytää jotain mistä kiinni ottaa. Otteeni lipesi liian monta kertaa ja olin taas naama mudassa.

Lopulta löysin kovaa maata, josta ponnistaa ylös. Polvet täristen katsoin kaukaisuuteen ja näin siellä määränpään. Suunta ja tavoite on selvä nyt. Selkärankani suoristui, mieleni vahvistui ja tahtoni vei voiton pimeydestä.

Tunnen taas olevani elossa. Kiitos ystävät, jotka olette päätäni kannatelleet. Nyt se pysyy taas pystyssä ilman apua. Tiedätte, että voitte aina pyytää apua. On minun vuoroni olla auttaja. 

Hajatelma: Tuttu matka.

Olen taas ollut hyvin ahdistunut.
Siksi koitan pysyä liikkeessä. Suunnittelen päiväni niin täyteen, että en ehdi ajatella. Ajatteleminen on nyt liian raskasta. Kehoni kaipaa lepoa, mutta en sitä sille anna. Jos pysähdyn joudun taas olemaan itseni kanssa ja myöntämään omat heikkouteni.

Kärsin myös pahasti epätodellisesta olosta ja aika liikkuu oudolla tavalla. Tämä on merkki ylirasittuneista aivoista ja siitä kuinka ne koittavat karsia minut kasaan. Kyllä ne minut kasaan saakin, kuten on aina ennenkin. Se vain vaatii taas aikaa.

Siihen asti koitan pitää päätä väkisin pystyssä ja hymyillä vaikka väkisin. Nauran, jotta en itke. Älkää antako pimeyden tarttua tai olko turhaan huolissanne. Pohjalta nousu on jo aloitettu ja matka on tuttu.

Hajatelma: Muistoja saunassa

Löysin itseni muistelemassa menneitä. Minulla on tapana laittaa saunaa soimaan aina jotain random musiikkia. Tällä kertaa valitsin jostain syystä Eläkeläiset. En pahemmin ole niiden levyjä kuunnellut, joten pistin tutun kokoelman soimaan. Eka biisin alkaessa syöksyi muistot 20-vuoden takaa päälleni.

Olin vasta muuttanut Iisalmeen, sillä lapsuuteni asuin Vieremällä. Vihasin sitä koko sydämestäni. Ylä-aste oli minulle todella raskasta aikaa. En oikein löytänyt paikkaani ja "outona epäurheilullisena" poikana minua oli helppo kiusata. Uskon että oma masennukseni on sieltä saanut vahvan perustuksen. Kun pääsin amiskaan etsin itseäni todella vahvasti. En tiennyt itsekään kuka olin ja kuka halusin olla.

Noihin aikoihin tutustuin vähän vanhempiin tyyppeihin, joiden kanssa elämä ei ainakaan mennyt parempaa suuntaan. Tuolloin selvitin omat rajani. Samoihin aikoihin ajauduin huonoon parisuhteeseen, joka jätti hyvin vahvat jäljet minuun.

Se tunne kun ihminen, jota koet rakastavasi haluaan vain satuttaa sinua. Jokainen lyönti, jokainen potku, jatkuva henkinen väkivalta ja muutama väistetty puukon isku. Olin siinä suhteessa liian pitkään, koska etsin vieläkin paikkaani. Onneksi sain rohkeuden lähteä pois, ennen kuin minulle tuli pysyviä fyysisiä vammoja. Henkiset haavat on jo hyvin arpeutuneet, mutta välillä ne nousevat pintaan.

Moni sanoo minun olevan hyvin kovapäinen ja jopa liiankin suora mielipiteissäni. Ne ovat puolustuskeinoja, jotka minulle jäi muistoksi noista ajoista. Kukaan ei minua puolustanut kuin minä itse. Minulla ei ollut ketään kehen luottaa ja petin itsenikin kokoajan.

Onneksi ikä alkaa tuomaan viisautta ja koen olevani henkisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan. Kun on elänyt helvetissä, ei normaali elämänä niin pysty lannistamaan. Olen onnellinen, että olen hengissä ja olen löytänyt paikkani, sekä ympärilleni ihmisiä joihin voin luottaa.

Harvinaisen syviä mietteitä toi Eläkeläiset mieleeni.

Hajatelma: Negatio

Negatiivisuus on vallannut maailman, tai ainakin lehdet ja sosiaalisen median. Ihmiset voivat huonosti ja purkavat sitä räjähdysmäisesti joka suuntaan. Se syövyttää ympärillä olevia ja tarttuu kuin kärpäspaperi. Negatiivisuuden aalto nielaisee kaikki jotka pystyy ja se luo lisää negatiivisuutta. Pian huomaat, että meinaat hukkua. Koitat hapuilla apua, mutta pahimmassa tapauksessa olet jo karkoittanut auttajat ympäriltä tai he ovat itse samassa tilanteessa. 

Kuka minä olen tästä saarnaamaan? En kukaan, mutta minulla on vahvaa henkilökohtaista kokemusta tästä. Olen elänyt lähes koko elämäni masentuneena ja pessimistinä. Syvällä sisälläni kasvaa paha siemen, joka koittaa tasaisesti nostaa päätään. Negatiivisuus on minulla verissä, vaikka koitan sitä väkisin peittää. Tuossa kytee ajatus jota koitan sanoa. "Koitan peittää sitä".

Nielaiskaa pahat sanat ja koittakaa löytämään juttu, joka vie ajatukset pois syvistä vesistä. Itse vähensin uutisten lukemista ja nykyään katson ne kerran päivässä. Harkitkaa tarkoin pitääkö kaikki maailman pahuus vetää itseensä, sillä pääosin emme itse mahda niille mitään. Ottakaa taukoa sosiaalisesta mediasta, jos se ei tuo muuta kuin pahaa mieltä. Itse mykistin hyvin paljon ihmisiä ja poistuin muutamasta ryhmästä. Pahuuden patoaminen sisälle ei 

myöskään ole hyvä juttu, mutta kelle sen purkaa, milloin ja miten on taitolaji, jota en kunnolla osaa. Olen itsekin joutunut katsomaan peiliin monet kerrat vuosien varrella. Pyrin olemaan parempi ihminen. Aina en siinä onnistu, mutta tärkeintä on yrittää.

Hajatelma: Nuoralla kävelijä

Milloin olet viimeksi ollut onnellinen?

Siinäpä suhteellisen hankala kysymys. Nopeasti ajateltuna vastauksen pitäisi tulla hyvinkin nopeasti. Asiat ei aina kuitenkaan ole niin mustavalkoisia. 

Harvemmin täydellistä onnellisuuden tilaa ei koskaan tulekaan. Aina on joku asia hyvin ja joku asia huonosti. Se on täysin normaalia ja kuuluu tähän ihmisenä olemiseen. Olemme virheidemme summa, mutta emme voi antaa niiden täysin määritellä meitä. Pitää myös muistaa ne hetket kun opimme virheistä. Ne hetket kun onnistumme välttämään vanhat virheet. Ne hetket jolloin teemme virheet voimattomaksi.

Elämä on kuin nuoralla kävelijä. Isot virheet voi olla hyvinkin kohtalokkaita. Pienet virheet saa vielä pelastettua. Jos ottaa liian suuria askelia virheiden määrä kasvaa. Liian pienet askeleet taas vievä liian hitaasti eteenpäin. Joskus elämässä on hyvä pysähtyä miettimään millaisella askeleella jatkan. Otanko riskin ja koitan päästä nopeammin eteenpäin, vai onko nyt turvallisempaa mennä hitaasti ja hallitusti.

Olen kulkenut pitkillä askelilla lähes koko elämäni ja saanut kärsiä siitä seuraamukset. Ne on muuttaneet minua siihen suuntaan mitä nykyään olen. Osa muutoksesta on ollut hyvästä, mutta osa on taas jättänyt hyvin syviä arpia sisimpään. 

Milloin viimeksi olit onnellinen? Tähän kysymykseen on kaksi vastausta. En koskaan ja aina.