maanantai 22. heinäkuuta 2019

Rujoruno : osa 2

On päässäni kuoro, joka huutaa yhtä aikaa. Meteli on valtava enkä saa mistään kunnolla otetta. Osa koittaa kehua, osa haukkuu, osa huutaa asiota joita en halua kuulla ja osa suoraan vittuilee. Koitan huutaa niille takaisin, mutta se ei auta mitään.

Pääni vaipuu syvemmälle kaaokseen. Keksittyminen on mahdotonta ja se aiheuttaa ahdistusta. Epätoivoisesti koitan saada kiinni jostain ajatuksesta. Päässäni huutaa epäusko, epätoivo, Itseinho ja ihmisviha.

Vaivun syvemmälle pääni sisään ja koitan löytää sieltä jotain valoa, mutta siellä näkyy vain mustaa. Onneksi olen tottunut siihen. Pimeyteen ja yksinäisyyteen. Väkisin vuodatan kyyneleen ja annan äänien ottaa vallan. Laulan niiden kanssa kuorossa pahaa oloani. Syleilen itseinhoa ja ahdistusta.

Täällä olen turvassa. En valoa tänne kaipaa.

torstai 4. heinäkuuta 2019

Hajatelma: Turhat Murheet

Elämä muotoilee meitä erikoisella tavalla. Se hioo huomaamatta terävimmät särmät pois, sekä pehmentään elon nousuja ja laskuja. Vuodet vieriin ja maailma ympärillä muuttuu. Samalla muutut sinä itse. Ympäristön paineen laantuessa ei pienet vastoinkäymiset kaada lattialle ja ne isot murheet helpottuvat nopeammin.

Ennen ylitsepääsemätön viha ja raivo saattaa mennä ohi pelkällä murahduksella. Sydäntä murtava tuska itkettää hetken ja kohta olet taas taistelukunnossa. Muutos ei ole pahasta. Se kertoo että olet elänyt, nähnyt ja kokenut. Osaat ottaa elämän sillä mitä se on ilman turhia murheita.

Nosta siis jalat ylös ja anna virran viedä. Kyllä ne murheet ja huolet ehtii toistekin selvitellä.