Ihmisen elämä on usein hyvin pienistä asioista kiinni. Hyvin pieneltä vaikuttava harmiton lausahdus voi tuhota parisuhteen, laukaista masennuksen tai saada ihmisen vihaamaan toista ihmistä. Onneks myös pienet hyvät asiat piristävät päivää. Auringonpaiste, työkaverin hymy tai kehut saattaa olla koko päivän pelastus. Pieni teko voi avata tulvaportit niin hyvässä kuin pahassa. Joskus se että saa toisen hymyilemään aiheuttaa sen että ensimmäistä kertaa moneen viikkoon hengität syvään ja huokaat: "kyllä tämä tästä." Muistan tänään hymyillä.
Positiivisdepressiivisen oman elämänsä rocktähden mietteitä elämästä, kuolemasta, rakkaudesta, vihasta, musiikista, elokuvista, politiikasta ja kaikesta mitä mieleen juolahtaa.
Mietin monesti, että miksi on niin helvetin vaikeeta jakaa itsestään sitä hyvää ympärilleen, sen sijaan et tartuttaa oman huonon fiiliksen muihin. Miks on niin vaikeeta hymyillä enemmän, vaikkei aina ees olis aihetta hymyyn. Jollekin sun hymy voi olla pelastus. Sitä paitsi, ihminen on todella kaunis hymyillessään.
VastaaPoistaJoskus voi olla, että jos ei näe sen hetkisessä tilanteessa mitään valoisaa ja pelkästään hengittäminen vaatii voimia. Tuolloin ei tule muita ihmisiä ajateltua, eikä näe sitä miten tartuttaa omaa pahaa oloa muihin. Mutta onneksi tekohymykin tarttuu ja jos muistaa hymyillä joka päivä se muuttuu väkisin oikeaksi.
PoistaJoo oon itsekin ollut monesti siinä tilanteessa, jossa ei näe mitään syytä iloon, saati hymyyn. Ja niitä hetkiä tulee vieläkin, ei ehkä niin useasti kuin vaikeimpina aikoina, mut kuitenkin. Oon muutenkin niin tunteilla käyvä tyyppi, joka on joko suunnattoman onnellinen tai sit ryömin jossain alimmassa helvetissä.
VastaaPoistaJa kyllä sitä paskaa on joskus todella vaikeaa olla siirtämättä eteenpäin.
Mut pyrkimys on kuitenkin hyvään ja kyllähän siitä itsellekin tulee parempi fiilis, jos omalla toiminnallaan pystyy vaikuttamaan positiivisesti toiseen ihmiseen.
Tykkään sun tavasta kirjoittaa! :)
Se on tunteellisten ihmisten yleisin ongelma, jyrkät ylämäet ja jyrkät alamäet. Sitä tasaista arkea ei pahemmin näy. Itse olen hyvin vahvasti tunneihminen, äärimmäisen sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut. Tämä aiheuttaa sen että huonona päivänä olen kuin kaiken syövyttävä mustapilvi, joka peittää alleen kaiken ja tartuttaa huonon tuulen jokaiseen. Hyvänä päivänä ilmiö on päinvastainen ja voin tuoda hyvää oloa lähellä oleville ihmisille. Koitan löytää tapoja saada enemmän noita hyviä päiviä, mutta elämä tuntuu potkivat aina päähän kun saat jonkun osa-alueen kuntoon. Ja kiitos.
VastaaPoistaTunnistan myös itsessäni tuon, et hyvänä päivänä sitä rakastaa koko maailmaa. Ja se onnellisuuden tunne on niin valtava, et tuntuu et sydän pakahtuu rinnassa ja joku musiikki voi saada sut itkemään, koska se vaan kuulostaa niin kauniilta.
VastaaPoistaEhkä siksi se vastakohta on sit myös niin voimakas.
Ja sit on myös niitä kausia, kun mikään ei tunnu miltään. Kaikki on vaan harmaata massaa. En tiedä kumpi on pahempi, se kun olo on lähes tuskainen pelkästä olemisesta vai se, kun ei tunne mitään.
Ja sori, jos tuun spämmii tätä sun blogia näillä mun ajatuksilla, on vaan niin älyttömän vaikeeta löytää lukemisen arvoisia blogeja.
Juuri tämän "ylituntemisen" takia moni kaltaisemme on muusikkoj tai taiteilijoita jne. Pitää purkaa se ainainen paha olo jonnekin. Toki saahan tähän lääkityksen. Nämä napit vievät olotilasta kaikki kärkihetket. Kellut vaaleassa vedessä ilman päämäärää. Ei ole minua varten ne.
PoistaEi mitään. Jospa keskustelusta olisi sinullekin apua.
Mulle annettiin ekat masennuslääkkeet kouraan kun olin jotain 15 tai 16. Johtuen aika haasteellisesta murrosiästä, en sopinut siihen muottiin mihin vanhemmilla oli odotuksia, eli en todellakaan ollut se kiltti tyttö, joka pärjää koulussa, harrastaa voimistelua ja pianonsoittoa. Tämähän on otollinen tilanne ristiriidoille. Mitä enemmän mua yritettiin rajoittaa, sitä enemmän mä kapinoin. Tuttu kaava monelle.
VastaaPoistaSen jälkeen oon syöny lääkkeitä tosi vaihtelevasti, mut pääsääntöisesti kokemus on, ettei niistä oo mullekaan mitään apua tai hyötyä. Joten en oo vuosiin niitä enää käyttänyt.
Koska kyllähän se paha olo on tavallaan myös voimavara, ilman sitä ei ehkä ymmärtäisi elämästä senkään vertaa ja moni asia mistä nauttii jäis pois. En tiiä osaanko tätä selittää.
Mut joo, hyvä on vaihtaa ajatuksia samanhenkisen ihmisen kanssa. Mun on aina ollu tosi vaikee puhua niiden harvojen ystävienkään kanssa mistään, kun tuntuu ettei kukaan halua puhua mitään syvällisempää.
Itselläni oli siitä "hyvä" tilanne että äitini on minut pääosin kasvattanut. Isä oli lähes koko lapsuuden töissä ja loppuajan ulkomailla. Mutsi on aina osannut arvostaa minun outoutta. En pärjännyt koulussa kuin niissä aineissa josta pidin, olin muuten kiltti mutta minulla oli kiusaamisen takia paljon poissaoloja. Olen aina ollut persoonallinen, outolintu ja taiteellinen. Olen myös aina ollut ahdistunut ja vahvasti kuoleman pelkoinen, sekä kuolematietoinen. Täysikäisenä rupesin harrastamaan musiikkia ja siitä on tullut henkireikäni. Ymmärrän hyvin tuo "pahan olon" hyödyntämisen. Itse puran kaiken saastan päästäni paperille. Teen niistä sanoituksia, runoja ja nyt tätä blogia. Jos olisin jatkuvalla lääkityksellä tuskin tekisin näitä asioita. Olisin tavallinen, normaali ja ehkä jopa tylsä. Miksi olla samanlainen kun voi olla erilainen?
VastaaPoistaSiitä voisi tehdä hajatelma..
Vähän on samanlaista taustaa itselläkin. Isä oli kyllä fyysisesti läsnä meidän perheessä, mut siihen se jäi. En vielä tänäkään päivänä tiedä, millainen tytär, tai lapsi ylipäätään olisi ollut hänelle kelvollinen. Mut nyt yli kolmekymppisenä oon jo asian hyväksyny, eikä olla juuri missään väleissä. Nähdään silloin kun on pakko. Ihan vieras ihminen mulle.
PoistaMut joo, mä oon kans tuntenu aina olevani se joka ei kuulu joukkoon. Ihan lapsesta asti. Yritin todella kovasti kuulua porukkaan, mut en kovin hyvin tuloksin. Olin se outo tyttö, ja tietty se johti myös kiusaamiseen koulussa. Joka johti sitten moneen muuhun ongelmaan.
Mulle on myös musiikki ollu aina yksi selviytymiskeino. Turha varmaan mainita, että samantyylinen maku on siinäkin. En varmaan sun blogiin olis muuten eksynytkään.
Mut kaiken kaikkiaan, kun omaa elämäänsä katsoo taaksepäin, en kuitenkaan haluaisi muuttaa mitään. En edes niitä tuskallisimpia muistoja kadottaa. Klisee tai ei, mut en silloin olis se ihminen, joka nyt olen. Ja mä oon selvinny kaikesta hengissä. Ja asiat on nyt hyvin, niin hyvin kuin voi.
Ja en todellakaan halua vieläkään olla tavallinen! Vaikka ehkä elämä olisi joskus vähän helpompaa, jos olis joku peruspirkko eikä jatkuvaa nuorallakävelyä itsensä kanssa.
Totuus on että jossittelu ja menneiden murehtiminen ei auta sinänsä mitään. Toki jos on traumoja niin ne on hyvä työstää, mutta ns.turha voivottelu on Noh turhaa. Kylläpä sitä itsekin tuntee että elämä on potkinut minut nykyiseen muotoonsa ja loppujen lopuksi voisi asiat olla huonomminkin. Burnout, avioero ja kaikki muut ovat tehneet minusta omanlaisensa persoonan. Pitäisi osata olla tyytyväinen että on hengissä.
PoistaOn totta, et menneiden murehtiminen on turhaa. Mitään ei kuitenkaan voi muuttaa. Ainoa mihin voi vaikuttaa on nykyhetki. Kuitenkin ne kaikki tapahtuneet asiat on siellä taustalla vaikuttamassa, halusit tai et. Kaikkia ei ees välttämättä tiedosta itse.
PoistaOon käyny vuosia sitten psykoterapiassa asti selvittelemässä mun "ongelmia" ja sitä voisin kyllä suositella jokaiselle, joka haluaa oppia enemmän itsestään ja ymmärtää miksi tietyissä tilanteissa toimii tietyllä tavalla.
Ehkä se juttu onkin, että pystyy päästämään irti menneistä, hyväksyy tosiasiat ja toimii niiden pohjalta niinkuin itselleen on parasta.
Aika äärettömän hyvin sanottu. Huomaa että olet todella paljon perehtynyt itseesi. Tuolla tavalla saat pidettyä "pään pinnan yläpuolella".
PoistaOn ollu pakko työstää asioita pään sisällä, ja se prosessi ei pääty varmaan koskaan. Ja olishan se hienoa, jos pystyis aina toimimaan oikein ja järkevästi, mut sekään ei taida olla mun juttu. Sen verran on tuota temperamenttia suotu, että pysyy varpaillaan itsensä kanssa. En ehkä enää ole niin räjähdysherkkä kuin mitä nuorempana, mut haastava on ehkä kuvaavampi.
PoistaTunne ihmiset harvoin onnistuu toimimaan oikein ja järkevästi, se vaan kuuluu siihen luontoon. Mutta niistä muutamista hetkistä jolloin järki voittaa tunteen pitää sit nauttia koko rahan edestä. Eipähän ole elämä liian tylsää kun on haastetta ja tunnetta pelissä. Tai näin minä olen ajatellut.
VastaaPoistaJoo ei ole tylsää ei! Vaikka välillä tällainen ylös alas sahaaminen vähän uuvuttaakin, en kyllä muutakaan haluaisi. Kaiken tän lisäksi, oon aika ristiriitainen ihminen. Periaatteessa mulla on aika vahva itsetunto ja tykkään itsestäni ja siitä miten tätä maailmaa katselen, mut silti oon epävarma itsestäni ja mua suunnattomasti suututtaa se, et haen hirveän helposti muiden hyväksyntää, jopa niiden ihmisten joita en voi sietää. Ehkä tämä tällainen tulee jossain työelämässä parhaiten esiin. Että kyllä tässä on paljon kehittymisen varaa monilla osa-alueilla.
PoistaRistiriidat vain todistavat että olemme ihmisiä. Tuntevia ja ajattelevia olentoja. Jotka pystyvät kehittymään ja niin meidän tuleekin kehittyä! Koskaan ei ole liian "vanha" opetellakseen jotain uutta. Jos ei muuta niin opettelee löytämään ne omat sudenkuopat ja koittaa joko vältellä niitä tai sitä miten sieltä pääsee parhainten ylös.
PoistaVaikka ne omat sudenkuopat tiedostaisikin, niin välillä niihin silti vielä uppoo, mut ehkä ylöspääseminen niistä on alkanu olemaan hiukan helpompaa. Asioihin ei ehkä enää jää samalla tavalla jumiin, kuin ennen. Silläkin on varmaan osuutta asiaan, et on joutunu niin monesta tilanteesta selviytymään elämän aikana.
PoistaJa on ollu piristävää vaihtaa ajatuksia sun kans, kiitos siitä. Loppupeleissä sitä kuitenkin kokee joskus olevansa aika yksin monen asian kanssa, vaikka ihmisiä onkin ympärillä.
Ja ehkä me törmäillään vielä foorumilla ja voidaan jutella muustakin kuin haltioista ja kääpiöistä. Joo kyllä, luit oikein. Tajusin silloin, et oot se sama tyyppi, jonka blogiin oon käyny kommentoimassa. Siis foorumin kautta mä tän siis tosiaan bongasin silloin, kun oli joku blogiketju.
Kiitos itsellesi kiinnostuksesta ja vallan mainiosta ajatustenvaihdosta. Sain tästä monta ideaa uusiin Hajatelmiin ja pitänee niitä kirjailla tässä kun kynä on terävänä. Toivottavasti käyt tulevaisuudessakin lukemassa mun juttuja.
PoistaJa ihan voit rohkeasti "vetää hihasta" tuolla somenpuolella, jos juttuseuraa kaipaat. Olen huomannut, että jokainen ihminen kaipaa ihmistä, jolle voi purkaa päässä olevaa liikaa painetta...ja koskaan ei voi olla liikaa Kääpiöitä.
Joo ilman muuta tuun lukemaan sun juttuja! Jäin miettimään tuota sun kirjoituksen ensimmäistä lausetta, et miten ihmisen elämä on pienistä asioista kiinni. Mä oon ainakin ollu ihan hirveen iloinen, et satuin tänne tieni löytämään ja et uskalisin laittaa myös kommenttia.
VastaaPoistaJa tuo somepuoli toimii sitten myös toiseen suuntaan, eli kyllä saa tulla juttelee, jos siltä tuntuu! Kääpiöiden lisäksi, elämässä ei voi koskaan olla liikaa ihmisiä, joiden kanssa voi aidosti keskustella asioista.
Hyvä kuulla, että en ole turhaan kirjoittanut tätäkin blogia. Yksi syy hymyillä taas huomenna ja sanasi motivoi jatkamaan kirjoittamista. Kiitos sinulle kun kommentoit.
VastaaPoistaMikään ei ole koskaan turhaa, mistä saa apua omien ajatustensa selvittelyyn. Jo se, että saa tunteensa sanoitettua on iso asia. Kaikilla kun ei ole palikoita siihenkään. Ja hienoahan se on, että pystyy ajatuksiaan jakamaan toisen kanssa.
PoistaKiva kuulla, ettei oo ihan puuta heinää tullu kirjoiteltua.
Itsellä tänään taas vanha tuttu ahdistus nostaa päätään. Välillä arki tuntuu merkityksettömältä puurtamiselta, ja pitäisi vaan jaksaa ja jaksaa. Ympäristön vaatimukset ei aina kohtaa sisäisen olotilan kanssa. Ja välillä sen ääneen sanominen, ettei jaksa tai huvita mikään aiheuttaa lähipiirissä reaktioita. Joten yleensä sitä hammasta purren jatkaa suorittamista.
Siis tietenkin olen kaikkien niiden vaikeiden vuosien jälkeen todella kiitollinen siitä mitä elämä on nyt. Mut ihminen ei ole niin yksioikoinen, että se tunne kiitollisuudesta kantaisi loputtomiin. Mut näin tänään. Ehkä huomenna on taas toisin.
Entäpä siellä?
On julmaa että omasta olotilasta mainitseminen aiheuttaa "reaktion". Toki onhan se raskasta lähipiirille, mutta usein ne lähimmäisen on harvoja joille uskaltaa tai pystyy avautumaan. Se jos poistuu jää ihminen tyhjän päälle. Ja se on julmaa. Olen sen itse Kokenut, sen että kukaan ei vastaan viestiin, kukaan ei välitä ja sen että sinun huonoa oloa paheksutaan. Se on julmaa.
VastaaPoistaTäällä on muutokset tuulet ilmassa. Viimeisiä nauloja lyödään arkkuun ja koitetaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Itseni tuntien jälkistressi reaktio on tulossa, eli maailmanpaino lepää taas hetken hartioilla, mutta sieltä noustaan entistä vihaisempana.
Joo se on julmaa, jos siihen suhtaudutaan jotenkin negatiivisesti et on vaikea kausi menossa. Jo sen myöntäminen läheisille ihmisille vaatii rohkeutta, eikä asiaa todellakaan auta jos tuloksena on vaan lisää ristiriitoja ja pahaa oloa. Mut ymmärrän kyllä senkin, että se voi olla pelottavaa kuunneltavaa toisille. Huolestun itsekin helposti jos näen tai aistin, että joku on ahdistunut tai hautoo jotain mielessään. Helposti alkaa kuvittelemaan, että jotain pahaa on tapahtumassa. Ehkä siksi olisikin vaan parempi rehellisesti ja avoimesti puhua niistä vaikeista asioista ja kertoo mikä milloinkin sattuu ahdistamaan. Mut liian usein sortuu siihen, et kun toinen kysyy et mikä on niin vastaa vaan et ei mikään. Ehkä sitä ajattelee, et mä kyllä kestän tän olotilan eikä siihen tarvii sotkee muita mukaan.
VastaaPoistaPuhtaalta pöydältä alottaminen voi olla tuskallinen ja aikaa vievä prosessi. Siihen liittyy niin monenlaisia tunteita, helpotuksesta aina ikävään siihen mitä oli ja surua siitä, että asiat ei mennytkään niin kuin oli ehkä toivonut. Voimia siihen! Sulla on asenne kohdallaan!
Rehellisyys maan perii ja kaikesta on pystyttävä puhumaan. Jokainen kaipaan sen jonkun jolle voi purkaa sydäntään. Se on hyvin hämärää miten jotkut ihmiset sellaisen pestin ansaitsee, mutta joillekin ihmisille on vaan helpompaa avautua. Mystisiä juttuja...
VastaaPoistaItselläni on paha tapa että koitan taistella ahdistusta vastaan jopa liian pitkään enkä kerro siitä kenellekkään..kunnes on liian myöhäistä ja silloin kaipaan tukea eniten. Olkapäätä johon nojata ja ankkuria joka pitää minut todellisuudessa. No siinä on itselleni kehittämisen aihe, että osaisin pyytää tukea aikaisemmin ja että selviäisin mustuudesta paremmin ilman apua ylös.
Kaikesta olisi pystyttävä puhumaan, vaikkei se olisikaan helppoa. Ja on totta, et joillekin on vaan jostain syystä niin helppo avautua ja tulee olo, ettei oo mitään sellaista, mistä ei vois puhua. Mut harvassa ovat tällaiset tyypit.
VastaaPoistaAhdistusta vastaan taisteleminen tai sen piilottaminen on kyllä huono juttu itsensä kannalta. Sitä yrittää vaan mennä päivästä toiseen luottaen siihen, että jossain vaiheessa helpottaa. Olishan se ihan hiton hienoa, jos pystyis aina nousemaan omin voimin ylös, mut tarviiko sitä pystyä? Jos vaan hyväksyisi sen, et joskus tarvii muiden tukea vähän enemmän. Eikai meitä oo tarkoitettu tänne pärjäämään yksin...
Siinä on vain se vika, että jos ei ole sitä toista joka auttaa pystyyn niin olet täysin hukassa pitkän aikaa. Onneksi itse on tottunut pohjalla rypemään niin sieltä alkaa jo poiskin pääsemään. Se vaan vaatii aikaa ja työtä ja juuri siinä olotilassa työtekeminen on viimeisenä mielessä. Etsii vain helpointa tietä helpotuksen.
VastaaPoistaSe on kyllä niin syvältä ja väärin, jos ei ole sitä yhtäkään ihmistä, johon voi luottaa ja tukeutua. Joskus jopa ventovieraalle voi olla helpompaa jutella, kuten esimerkiksi tällaiselle randomille tyypille. Itse oon ajatellut, et jokaisesta pohjalla käymisestä on aina edes jotain hyötyä, ainakin ylös pääseminen on joka kerta vähän vähemmän vaikeeta. On oppinut ittensä kasaamaan tarpeeksi monta kertaa, et alkaa olemaan siinä jo melko hyvä.
PoistaTotta puhut, tarpeeksi monesti kun kaatuu naamalleen osaa jossain vaiheessa suojata käsillä naamaansa. Tosin sitten joskus vaikka kuinka on osumaa ottanut saa iskun jonnekin liian syvälle ja pohja tuntuu silloin entistä syvemmältä.
VastaaPoistaKyllä, tiedän tuonkin tunteen. Vajaa vuosi sitten sattui tosi pahoja juttuja liittyen parisuhteeseen, ja sillon tuli vuosiin sellainen olo, etten tiennyt miten mä voin ikinä jatkaa mun elämää samanlaisena kuin mitä se on ollut siihen asti. Mut pikkuhiljaa oon onnistunu nousemaan takaisin ja saanu luottamusta rakennettua uudelleen. Vaikka ei ne asiat sieltä omasta mielestä mihinkään häviä. Enkä unohda.
PoistaSamoja syitä löytyy täältäkin. Loppuvuodesta olin raskaan päätöksen edessä ja tuota tuolloin tekemääni päätöstä epäilen vieläkin. Jotkut ihmiset pääsevät ihon alle..
VastaaPoistaEipä oo tuollaiset asiat koskaan mitään yksinkertaisia. Ja päätökset raskaita eikä niitä varmaan lakkaa koskaan epäilemästä. Ei vaan pidä antaa itsensä muuttua kyyniseksi. Ja yrittää säilyttää kuitenkin se jonkinlainen itsekunnioitus, ettei niele mitä tahansa paskaa. Mulla on niin paljon tehtävää tuon itsekunnioituksen saralla.
PoistaTulikohan se mun viimeisin kommentti perille ollenkaan...
PoistaTai ymmärrän kyl, jos et haluu jutskailla enempiä. Se on ihan fine. Harmi kylläkin, kun on niin paljon tullu kirjotettuu. Mut ymmärrän sen kuitenki.
🤔 24. Päivä aamulla on viimeksi tullu ja vastasin siihen..onkohan se bittiavaruuteen hävinnyt
VastaaPoistaOkei, no se on kyl sit hävinny minne lie... En kyl ees enää muista mitä mä kirjotin siihen.
PoistaTämä bloggeri tuntuu temppuilevan..pahoittelut..
Poista