Hajatelma: Painajaisia arjessa

Olen nähnyt taas painajaisia. Kaikuja menneestä elämästä. Aamuisin herää kaipaukseen ja heräämisen tuomaan pettymykseen. Elämä harmaassa arjessa on painajaisia kauheampaa. 

Naamaria kasvoille viritän ja sen myötä helpommin taas hengitän. Joskus uskallan jättää sen pois, mutta sitten vasta kun arki helpompaa ois. Treffikutsuille punaista ruksia. En jaksa kunnolla edes itseäni katsoa

Luovuus minut pelastaa. Teen kaikkea ehkä liikaa. Jokaisen asiaan kyllä. Minä jaksan kyllä. Minä pärjään kyllä. Vaikka arki ei painajaisiin yllä.

Hajatelma: Taas kerran

Illat hämärtyy ja lämpötila asunnossa tippuu. Eräänä aamuna herään. Rapsutan kissaa, joka kaipaa aamupalaa. Keitän kahvit ja laitan musiikkia soimaan. Soitan kitaraa, sekä välillä vastailen viesteihin. Löydän uuden sarjan ja laitan sen pyörimään. 

Katson useamman jakson putkeen, kunnes nälkä ajaa keittiöön. Kokkailen aikani musiikkia kuunnellen. Taas rapsutan kissaa ja vastailen viesteihin. Ruoka maistuu hyvältä ja samalla katson opetusvideota netistä. Vien pyykit pesuun, täytän astianpesukoneen ja imuroin asunnossa. 

Katson lisää uutta sarjaa. Kissa kaipaa rapsutuksia. Kuuntelen lisää musiikkia ja hoidan bändin juttuja. Ilta alkaa vähitellen hämärtymään. Katson ulos ja hymyilen. Tämä on ollut hyvä päivä. Paras päivä koko kesässä. Hymyilen ja kyynel vierähtää poskelleni. Tämä taistelu on saatu päätökseen. Päästän irti pimeydestä.

Tämä kesä ei minua murtanut, olin vain hetken turtunut. Ei huolta huomisesta. Selkä on taas suorana. Katse on kirkas ja uhmakas, mutta ensin pitää taas rapsuttaa kissaa. 

Hajatelma: Rikottu Lupaus.

Sovittiin ettei täällä nähdä. En tänne enää tee kotia. Lupaus rikottu yhdessä yössä ja taas matkalla kohti pimeää. Paniikkikohtauksesta syöksykierre naama edellä mustaan virtaan. Kuinka kauan täytyy olla hengittämättä, että kivun tunne lakkaa?

Elämä vilisee silmissä, mutta loppua ei näy koskaan. Väkisin ruhoni ylös nostan. Vihaan tätä tunnetta valtavaa. Tämä tuntuu liian kotoisalta, enkö voisi jäädä tänne maatumaan?

Hammasta purren naamari kasvoille. Hymy kyyneleet pois karkottaa. Ärsykkeillä kone käyntiin  liike ei pysähtyä saa. Takaraivossa hakkaa tuska, joka sydämen lamauttaa. En minä sääliä kaipaa, vaikka kuinka elämä ahdistaa.

Sovittiin ettei täällä nähdä....

Hyvää kevättä 2022.

Raskaat Mullat aloitettiin silloin kun olin todella huonossa kunnossa. Tarvitsin jonkin tavan purkaa omaa pahaa oloa, ilman että kuormitan sillä lähimmäisiä. Blogi on ollutkin minun mielenterveyteni kannalta äärimmäisen tärkeä ja tarpeellinen asia. Tänne olen saanut purkaa ajatuksiani ilman suodattimia ja pelkoa muiden ihmisten ajatuksista. Sinänsä hassua, että julkinen päiväkirja on parempi ratkaisu kuin suoraan ihmisille puhuminen, mutta minulle se oli täydellinen asia.

Olen nyt elänyt hyvinkin rauhallista aikaa itseni kanssa ja omat voimavarat on hyvin tiedossa. Elämän vastoinkäymiset eivät saa minua vajoamaan tyhjyyteen ja polvet kantavat, vaikka välillä jalat vähän tärisee.

Olen onnellinen itseni kanssa ja elämässäni. Se on aina ollut minulla tavoiteena. Se että pärjäisin itseni kanssa ja saisin tämän kaoottisen pääni kuriin. Koen että olen tällä hetkellä paras versio itsestäni. Koitan tästä ajatuksesta pitää kaksin käsin kiinni. 

Raskaat Mullat blogi jää nyt toistaiseksi tauolle. Se on tauolla siihen asti kun taas tarvitsen sitä. Hyvää kevättä kaikki, jotka ovat näitä lukeneet.

Janne 🖤

Hajatelma: Joulukuu 2021

Aina kun minulla menee huonosti, minun projektit voivat hyvin. Totesin näin ystävälle tällä viikolla, joku siinä kuitenkin osui omaan korvaani. On totta, että puran masennuksen ja ahdistuksen musiikkiin ja sitä on taas tälle vuotta piisannut. Huomaan myöskin voivani paremmin kun puran sitä tunnetta pois ja kun oksennan pahan olon rippeet luovuuteen.

Musiikki ja kirjoittaminen on aina ollut minulle selviämistapa ja rakas harrastus. Voitaisiin jopa sanoa että se on ainut syy olla elossa. Tämä ainainen tippuminen pohjalle, siellä rypeminen ja luovuuden kautta takaisin pinnalle ponnistaminen ei ehkä ole tervettä, joskin on se terveellisempää kuin hukuttautua tuoppiin aina kun pystyy.

Päähäni tuli ajatus, että ajanko itseni tilanteisiin, joista en selviä? Ajanko itseni pohjalle, jotta voin luoda ja tehdä musiikkia? Vai onko itseni ainainen ruoskiminen vain minun tapani tehdä itsestäni vahvempi. Oli miten oli, nyt tuntuu kuin elämässä olisi taas valon pilkahdus. Ulkona on pakkasta ja lunta tuiskuttaa, mutta mies vain hymyilee. 

Hajatelma: Miten minulla menee

Aika vahvasti mollivoittoinen on tässä olotila. Ensinnäkin alkaa olla erosta sen verran aikaa, että pää muistaa vain ne hyvät asiat parisuhteesta. Ne arjen pikkujutut, kuten aina töiden jälkeen viestittely. Illalla hyvän yön toivotukset ja semmonen arkinen toisesta välittäminen. Semmoista tunnun kaipaavan todella paljon ja se sumentaa totuuden parisuhteesta, josta itse halusin pois.

Toisena on kuolemantapaus suvussa. Emme olleet mitenkään läheisiä, mutta on minulla hyviä muistoja lapsuudesta. Sitä näillä hetkillä muistaa sen että aika juoksee vaikka emme sitä haluaisi. Aika ja kuolema on mulle ollut aina iso ahdistuksen lähde. Siitä lähteestä ammennan musiikin lähes kaiken. Joten nämäkin ajatukset tulevat jossain vaiheessa tulemaan sanoiksi, jossa ne toivottavasti auttavat muita murtuneita.

Kolmanneksi on perinteinen keikan jälkeinen masennus. Sain viettää mahtavan illan veljieni kanssa tehden sitä mitä rakastan. Viimevuosina on myös yleisöstä ruvennut löytymään enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka ovat ottaneet bändin synkän sanoman omakseen. Sen kokeminen keikalla ja siitä tipahtaminen maanantain aamuun "vain siivoojaksi" on jotenkin musertava tunne.

Mutta näillä eväillä mennään raskaaseen viikkoon. Kiitos kaikki ystävät jotka olette olette olemassa. Hymyillään kun törmäillään.

Hajatelma: Majakan löysin.

Se tunne kun aamulla muistat miltä hengittäminen tuntuu. Päässä oleva sumu alkaa selvenemään ja ajatukset juoksevat kirkkaammin kuin aikoihin. Jostain pimeydestä löysin majakan johon suunnistaa. Hapuilin aikani ja koitin löytää jotain mistä kiinni ottaa. Otteeni lipesi liian monta kertaa ja olin taas naama mudassa.

Lopulta löysin kovaa maata, josta ponnistaa ylös. Polvet täristen katsoin kaukaisuuteen ja näin siellä määränpään. Suunta ja tavoite on selvä nyt. Selkärankani suoristui, mieleni vahvistui ja tahtoni vei voiton pimeydestä.

Tunnen taas olevani elossa. Kiitos ystävät, jotka olette päätäni kannatelleet. Nyt se pysyy taas pystyssä ilman apua. Tiedätte, että voitte aina pyytää apua. On minun vuoroni olla auttaja.