Aina kun minulla menee huonosti, minun projektit voivat hyvin. Totesin näin ystävälle tällä viikolla, joku siinä kuitenkin osui omaan korvaani. On totta, että puran masennuksen ja ahdistuksen musiikkiin ja sitä on taas tälle vuotta piisannut. Huomaan myöskin voivani paremmin kun puran sitä tunnetta pois ja kun oksennan pahan olon rippeet luovuuteen.
Musiikki ja kirjoittaminen on aina ollut minulle selviämistapa ja rakas harrastus. Voitaisiin jopa sanoa että se on ainut syy olla elossa. Tämä ainainen tippuminen pohjalle, siellä rypeminen ja luovuuden kautta takaisin pinnalle ponnistaminen ei ehkä ole tervettä, joskin on se terveellisempää kuin hukuttautua tuoppiin aina kun pystyy.
Päähäni tuli ajatus, että ajanko itseni tilanteisiin, joista en selviä? Ajanko itseni pohjalle, jotta voin luoda ja tehdä musiikkia? Vai onko itseni ainainen ruoskiminen vain minun tapani tehdä itsestäni vahvempi. Oli miten oli, nyt tuntuu kuin elämässä olisi taas valon pilkahdus. Ulkona on pakkasta ja lunta tuiskuttaa, mutta mies vain hymyilee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti