On ollut musta sunnuntai. Menneisyyden haamut saivat minut kiinni heikolla hetkellä. Saastaisin sormin ne repivät muurini rikki. Työnsivät iljettävät kyntensä rintaani. Avasi haavoja, joiden luulin jo parantuneet. Luhistun pimeyteen. Turvalliseen ahdistukseen. Unohdin järjen, unohdin ajan ja katsoin vain tyhjyyteen. Ja tyhjyys katsoi minua takaisin säälien. Olin tullut kuin kotiin takaisin. Se syleili ja lohdutti murtunutta.
Havahduin outoon ääneen. Havahduin tähän maailmaan. Nostin pääni tyhjyydestä normaaliin elämään. Oli mennyt tunteja. Ajatukseni velloivat raivoissaan. Miksi sukelsin pimeyteen? Miksi tulin sieltä pois? Taas tuo outo ääni. Havahdun enemmän horroksesta. Huomaan että kädessäni on puhelin. Toivon kipinä heräsi ja se sytytti vihan. En tähän kaadu. En perkele tähän taas mene.
Keskitin kaikki voimani ja vastasin tulleeseen viestiin. Vuodatin oloni puhelimen näppäimille. Annoin pahan olon valua ruudulle. Vähitellen kykenin taas liikkumaan. En aio luovuttaa. Niin nopeasti kun vaivuin pimeyteen nousin sieltä taas ylös. Minulla oli kylmä, nälkä ja joka paikkaan särki. Väkisin nousin ylös ja lähdin takaisin maailmaan. Menneisyyden haamut eivät minua vielä saa.
Kiitos rakas ystävä, joka olit taas minun tukena ja turvana. Majakkana pimeydessä. On ollut musta sunnuntaina. Huomenna taas jaksan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti