Kellon soittoon on vain muutamia tunteja, enkä ole nukkunut silmällistäkään. Päässäni kuhisee ajatukset. Nuo normaalisti vaimeat kuiskaukset muuttuvat yöllä huudoiksi. Olankohautukset kasvaneet epätoivoksi. Muistatko vuosia sitten kaikki tekemäsi virheet?
Mikä siinä on että aamuyöstä pitää ryhtyä pohtimaan syvällisiä? Kuinka monta yötä on mennyt kyyneleet silmäkulmissa. Kaikki pahat sanat ja teot muistuu mieleen. Olenko ansainnut kaiken sen paskan mitä päälleni on kaadettu? Entäs ne kerrat kun olen itse kohdellut lähimmäistä väärin? Olisiko elämäni toinen jos olisin pyytänyt, antanut, ollut antamatta anteeksi? Väsymyksen kasvaessa äänet päässä vahvistuu. Turvallinen katto alkaa muistuttamaan vihamiehistä ja lapsuuden kiusaajista. Tunnen aitoa vihaa heitä kohtaan ja kello vain jatkaa kulkuaan.
Viimein uni saapuu ja haihduttaa turhat äänet. Parin tunnin nollaus ja elämä kirkastuu. Aamukahvin tuoksu vie viimeisetkin vihan rippeet ja olo alkaa normalisoitua. Yö haihtuu, laitan kengät jalkaan ja lähden töihin. Oravanpyörä pyörii ja elämä jatkuu.
Vai onko aamuyön kaikkea pelkäävä, vihaava ja ahdistunut ihmisenraato se oikea minä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti